Yksi parhaista hetkistä urheilu-uralla

Suomalaisessa kulttuurissa on hiukan noloa ja epäsopivaa sanoa olevansa ylpeä itsestään. Minulla on harvoin hetkiä, jolloin voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä itsestäni. Oikeastaan ne on varmasti laskettavissa yhden käden sormilla. Melko surullista sinänsä, olisi ehkä opeteltava uudenlainen länsimaisempi asenne. Tiedättekö, että ruotsalaiset haluavat saada juoksukilpailuista aina mitalin osoituksena saavutuksestaan?

Tänään minun pitäisi kirjoittaa "ylpeimmästä hetkestäni". En osaa pistää niitä järjestykseen, joten kerron yhdestä treenaamiseen liittyvästä. Yllättäen tämäkin liittyy luisteluun. Tunnetusti olen luistelu-urani aikana (ja sen jälkeen) ollut paljon loukkaantuneena erilaisten vammojen vuoksi. Vuonna 2005 olin kuitenkin päässyt taas pitkän urakan jälkeen hyvään kuntoon, ja kisoissa lyhytohjelmat (taitoluistelussa on lyhyt- ja vapaaohjelma) menivät lähes täydellisesti, jolloin muun muassa olin 1. ensimmäisessä valintakilpailuissa (karsinta SM-kisoihin) ja 2. toisissa valintakilpailuissa lyhytohjelman jälkeen. Vapaaohjelmat eivät kuitenkaan menneet niin hyvin, ja mokailin lähinnä hermojen takia. Jos ette vielä tiedä, niin taitoluistelukilpailuissa voittaja on useimmiten se, jolla on parhaat hermot.

Kahden valintakilpailun jälkeen olin kuitenkin ansainnut paikkani SM-kilpailuihin. Ne olivat oman seuran (Helsingin Luistelijat) järjestämät ja ne pidettiin Pirkkolan jäähallissa. Lyhytohjelmasta minulla jäi hyvä fiilis, vaikka yksi hyppy epäonnistui ja olin ohjelman jälkeen neljännellä sijalla. Sopivasti minulle arvottiin viimeisen luistelijan paikka "kuumaan ryhmään" (= kuuden parhaan verryttelyryhmä) eli siis vapaaohjelmassa päätin koko kilpailun. Kannustus oli mahtava, sillä kotikisojen takia paikalla oli paljon tuttuja. Äitinikin työskenteli kisatoimistossa, mutta taisi käydä katsomassa suoritukseni. Minulla oli luisteluaikoina tapana jopa kieltää äitiä tulemasta katsomoon, koska uskoin sen tuottavan huonoa onnea. Joka tapauksessa, vapaaohjelma meni hyvin (lukuun ottamatta joitakin virheitä) ja sain pidettyä neljännen sijani. Kilpailu oli kovatasoinen, joten neljännelle sijalle jääminen ei haitannut yhtään - ja olin antanut kaikkeni. Kilpailun jälkeen sain monia positiivisia kommentteja ja myöhemmin kutsun maajoukkueen valintaleirille (jossa loukkaannuinkin sitten uudestaan).

Loukkaantumisen jälkeen aloitetaan aina nollasta. Vamman kuntouttamisessa menee tuhottomasti aikaa: se on odottelua, liikuntakieltoa ja lepoa, fysioterapeutilla, lääkärissä sekä kuvauksissa juoksemista. Vamman kuntouttaminen vaatii ennen kaikkea valtavasti kärsivällisyyttä ja tahtoa. Henkisesti vammasta kuntoutuminen on monesti suurempi juttu kuin fyysisesti. Se, että pääsin takaisin melkoisen hyvään kuntoon ja onnistuin kauden tärkeimmissä kisoissa on ollut yksi kohokohdista.